15.10.2007 09:56

Foo Fighters: Echoes, Silence, Patience And Grace (roswell)

Grammy-palkittu Foo Fighters on yksi tuotteliaimmista moderneista rock-yhtyeistä. Kuudes studioalbumi on saanut todella mairittelevia arvosteluja maailmalla mm. Q-lehdessä, joka väittää bändin tehneen uransa parhaan albumin! Albumilta irroitettu sinkku The Pretender on soinut tiiviisti radiokanavilla ja levy-yhtiö odottaakin uudelta levyltä paljon. levyllä tuottajana häärii Gil Norton, joka oli mukana myös bändin The Colour And The Shape-levyllä vuonna 1997.

Dave Grohlin ei ole enää vuosiin tarvinnut nojata Nirvanan legendaariseen nimeen, sillä mies on rakentanut omaa rock-imperiumiaan tasaisen rokkaavilla julkaisuilla. Kuudetta studiolättyä Echoes, Silence, Patience And Gracea on pidetty jopa yhtyeen parhaimpana tuotoksena. Edellämainittu kriteeri on tosin pitkälti tehokkaan markkinointi- ja tiedotuskoneiston aikaansaama illuusio, jota ei voi ottaa edes lähtökohtaisesti kovin vakavasti. Levyn muutaman kerran läpi kahlanneena voi nopeasti todeta, että ennakkoon suitsutettu albumi ei aivan yllä sille asetetulle tasolle. Mutta näinhän tämä nykyaikana menee. Dave ja kumppanit eivät sitä vastoin ole tinkineet tuumaakaan omasta toimintatavastaan, jossa ensimmäisellä sinkulla lyödään viatonta rokkidiggaria halolla päähän.

Ensimmäinen levyltä irroitettu sinkku The Pretender sisältää kaikki Foo Fightersille ominaiset elementit: kahdella tasolla (viaton ja raivostunut) liikkuva laulu, raivokas kitaravalli sekä linjakas basso yhdistettynä mainioon sovitukseen on ollut Foo Fighterin tavaramerkki jo vuosia. The Pretenderin alkukantainen rokki ja kertosäkeen moneksi räjähtävä melodia saavat kyynisemmänkin kuuntelijan antautumaan. Rokissa on kaikesta huolimatta kyse perin yksinkertaisista asioista, ja sen Dave Grohl tietää paremmin kuin hyvin. Jos käy tutkailemassa biisien tabulatuureja, ei niissä mitään kovin järisyttävää uutta ole. Mutta tabien tie paperilta korvaan onkin jo toinen juttu. Sitä paitsi Dave Grohlin usein käyttämä hypnoottinen yhden äänen kitaralinja saa voimansa muiden soittimien liikkeestä sen ympärillä. Syntyy harmonioita, joita korva suorastaan janoaa.

Foo Fighters aikuistuu siinä missä muutkin

Foo Fightersin paras levy on rehellisesti sanottuna -97 julkaistu The Colour And The Shape. Mikään sen jälkeisistä tuotoksista ei ole päässyt kokonaisuutena lähellekään klassikkoa, josta riittää ammennettavaa monelle sukupolvelle. Mutta juuri ilmestynyt kuudes lätty yrittää tavoitella edellämainittua klassikkoa hampaat irvessä. Sitä uhoa, joka hyppäsi silmille The Colour And The Shapen monilla raidoilla, ei ole enää valitettavasti olemassa. Asian voi todeta hyvin kuuntelemalla uuden levyn neljänneltä raidalta löytyvää Long Road To Ruinia, joka on perin kiltti tapaus. Radioystävällinen ote ja suurta yleisöä kosiskelevat harmoniat eivät sisällä uhoa saati rokkikukkoilua. Foo Fightersista on tullut vuosien myötä hyviä hetkiä viljelevä kone, jonka vimmainen kone alkaa kuitenkin yskähdellä liian usein. Uudellakin levyllä tahti alkaa hiipua jo muutaman biisin jälkeen. Vaikka levyn seesteisimmät hetket (Come Alive & Stranger Things Have Happened) ovat sisänsä kuunneltavia paloja, ne ovat myös yllättävän helposti kierrettävissä. Cheer Up, Foo ja onnea uudelle levylle. Onhan se melko pop, mutta sisältää myös kimpun hyviäkin hetkiä.

Pisteet: ***½
Teksti: Jaakko Jäntti
Kuvat: RCA