25.07.2010 21:50

John Fogerty rokkasi itsensä yleisön sydämiin

Kirjurinluodon Arena-konserttien toinen päivä alkoi festivaalin 'virallisella jazzosuudella', kuten Ricky-Tick Big Bandin johtohahmo Valtteri Pöyhönen asian kuulutti. Edellisenä iltana liki paitsioon jääneet puhallinsoittimet saivat nyt revanssinsa; tässä kotimaisista lahjakkuuksista kootun ison orkesterin rehevässä ja raikkaassa kokonaisuudessa saivat torvet töristä ja pöristä, isosti yhdessä ja erikseen.

Nautinnollisia sooloja kuultiin mm. trumpetisti Jukka Eskolalta, klarinetisti Antti Sarpilalta sekä baritonisaksofonisti Timo Lassylta. Ison orkesterin täyteläinen soundi, vauhdikkuutta ja kekseliäisyyttä kaihtamattomine, mutta tiukasti perinnetietoisine sovituksineen, sopi täydellisesti luodon isolle lavalle. Pienten jazz-kokoonpanojen sofistikointi ja maltillisempi äänenkäyttö ovat osoittautuneet Arenan mittasuhteissa usein liian vaimeiksi vedoiksi, mutta näin rehvakas tuuttaus täytti paikkansa hienosti. Valtteri Pöyhösen sävellykset myöntävät avoimesti velkansa big band -jazzin ja elokuvamusiikin suuruuksille, mutta mikä omaperäisyydessä mahdollisesti menetettiin saatiin kyllä kuitatuksi hillittömällä svengillä.

Sean Kutin poliittinen sanoma kaikui kuuroille korville

Iso orkesteri saatiin lavalle seuraavanakin: Afrobeatin nigerialaisen kantaisän Fela Kutin nuorin poika Seun Kuti piiskasi isänsä perustaman Egypt 80 -orkesterin tiukkaan grooveen ja teräviin aksentteihin. Kutin vahvasti kantaaottavat tekstit menivät luonnollisesti yli yleisön hilseen, mutta sanoman vakavuus tuli esille sen esittäjän kiihkeässä ulosannissa. Etenkin kotimaanosa Afrikkaa ryöväävät poliitikot saivat kuulla kunniansa. Pitkiä mantroja Kuti koristeli lyhyillä fonipyrähdyksillä, Egypt 80'n virkatessa taustalla hypnoottista ja monisyistä rytmimattoaan. Festivaalikeikkojen lyhyet setit eivät tee oikeutta musiikille jota voisi kuunnella keskeytyksettä tuntikausiakin, mutta iso kiitos Pori Jazzille tästäkin. Ehkä vielä tulevaisuudessa näemme Kutin koplan sisätiloissa ja väljemmässä aikataulussa?

Tori Amos oli rohkea valinta

Hyvällä tahdolla voisi festivaalin perjantaista ohjelmapakettia nimittää vaikkapa ennakkoluulottoman eklektiseksi, sen verran monenkirjavaksi - epäilemättä logistisista ja aikataulullisistakin syistä - oli päivän tarjonta valikoitunut. Amerikkalaislaulajatar Tori Amos'in valinta jazzfestivaalin isolle lavalle ei ole ilmeisin ratkaisu, mutta aiemmin Provinssirockissakin esiintynyt Amos on lopulta yhtä vähän rockia kuin jazziakaan. Rohkeaa kiinnitystä kunnioitti vähintäänkin tuhannen Amos-fanaatikkoa, jotka olivat enemmän tai vähemmän haltioituneita saadessaan elävän kosketuksen sankarittareensa.

Voitaneen katsoa että Tori Amos täytti ensilevynsä aikoihin (1992) Kate Bushin mentävän aukon - kovasti Bushilta kuulostanut, 'tahallisen eksentrinen' outolintu levytti ja konsertoi siinä missä Bush vetäytyi yleisöltä omiin oloihinsa. Mutta Amos on jo 11 albumin verran erottautunut omaksi äänekseen, tehden sekä määrällisesti että laadullisesti kestävää, omaperäistä musiikkiaan. Viimeistään teksteissä tulee selvin pesäero Bushiin: siinä missä Kate runoilee mystisissä satumaailmoissa, Tori iskee suoraan limakalvoille suorasukaisilla, paikoin raadollisillakin parisuhdetilityksillään, jotka tarjoavat laajaa samaistumispohjaa pääosin naisvoittoiselle kuulijakunnalle. Ja tälle lavan eteen keräytyneelle fanijoukolle Tori Amos'in keikka oli unelmien, jos ei täyttymys, niin ainakin melkein. Intensiivisessä yhden naisen esityksessä ei aikaa tuhlattu puhumiseen; setti oli kompakti läpileikkaus Amos'in tuotannosta jonka lyriikat eturivi osasi erehtymättä ulkoa. Usea asiaan vihkiytymätönkin tuli Amos'in taidoista ja tähteydestä vakuutetuksi, viimeistään rouvan raflaavan, tahallisen dramaattisen ns. reva levällään-asenteen (vai asennon?) provosoimana. Loistava esitys naiselta, joka ei taustabändiä kaivannut.

Vanha herra Fogerty täytti fanien odotukset

Vaan seuraavana oli vuorossa roudaustauko, jonka aikana lavalle vaihdettiin ison rockbändin laitteisto - ja lavan eteen kokonaan uusi yleisö. Nostalgiannälkäisten 50+-vuotiaiden herkkuhetki näillä juhlilla oli alkamassa. John Fogerty - joka ei totta vie tässä yhteydessä enää esittelyjä kaipaa - tarjoili niin pistämättömän hittiputken sekä omia, vieraita että CCR-klassikoita, että pahimmatkin nistit saivat nostalgiafiksinsä. Liki kahden tunnin aikana kuultiin suurinpiirtein kaikki Fogertyn kynäilemät ikivihreät, joita toivoa uskalsi - ja päälle vielä muutama muidenkin tekemä klassikko (Summertime Blues, Oh! Pretty Woman). 2000-luvulla urallaan piristynyt legenda nautti silminnähden olostaan - ja kitaransoitosta! - ja sai puhallettua uskottavaa henkeä kuluneisimpiinkin värssyihinsä. Wrote A Song For Everyone tuntui tulevan ihan sydämestä saakka. Isohkon taustabändin sointi puuroutui välillä pahastikin, kolmen kitaran veulatessa samoja yksinkertaisia kuvioita, mutta akustisemmissa ja kantrahtavimmissa tuokioissa sointi oli täyteläinen. Joillekin, kuten allekirjoittaneelle, komppiryhmän halonhakkuu-tyylinen rymistely oli pahimmillaan puuduttavaa ryskettä ja sai kaipaamaan originaalin CCR:n kömpelöhköä kepeyttä. Mutta (hittien) määrä korvasi tällä kertaa nyanssien puutteet ja hauskaahan tänne oli pitämään tultu, kuten Fogerty asian kiteyttikin. Yleisö piti näkemästään ja kuulemastaan, ja Suistomaan kuningas oli itseoikeutetusti John Cameron Fogerty.

Teksti: JK Laine
Kuvat: Pori Jazz