09.10.2009 12:24

Front 242 - haastattelussa EBM-legendan Patrick Codenys

Suomalaisyleisö kohtasi Front 242 -yhteen viime vuoden lokakuussa Alt-bileissä, kun nämä legendaariset EBM-pioneerit vierailivat Suomessa ensimmäistä kertaa pitkän historiansa aikana. Yhtye on mullistanut electroskeneä musiikillaan jo 80-luvun alkupuolelta, luoden muihin yhtyeisiin verrattuna täysin omanlaisensa musiikillisen ja visuaalisen maailman. Mutta mikä on heidän salaisuutensa?

Pääarkkitehti, voisi sanoa jopa oman alansa taikuri, Patrick Codenys uskoo, että se johtuu lähestymistavasta. Musiikki on Front 242:lle kuin tiedettä, johon suhtaudutaan vakavasti, persoonattomasti ja omalaatuisesti. Siksi Front 242 on edelleen ykkönen, eikä haastajia näy. Niinpä tämänkin haastattelu muuttui lähes luennoksi, kun sekaan heitettiin ripaus belgialaista ylimielisyyttä ja horjumattomia musiikkiteollisuutta kohtaan suunnattuja mielipiteitä.

Miten menee? Kiireitä?

Hyvin menee (nauraa), Ja mitä Front 242.een tulee, tulevien kuukausien aikana työstämme biisejä, joita yritämme soitella livenä ennen kun laitamme ne CD:lle. Tämä on meidän tapamme toimia. Useimmat menevät studioon, nauhoittavat levyn ja lähtevät promoamaan sitä. CD tuotteena on menettänyt asemaansa, tavallaan, joten me teemme asiat nurinkurisessa järjestyksessä. Alamme soittamaan ja kokeilemaan kappaleita livenä, ja nauhoitamme ne myöhemmin levylle.

Montako uutta kappaletta teillä on kasassa?

Tällä hetkellä valmiita, jo soitossa olevia kappaleita on yksi. Toivon että kevääseen mennessä niitä olisi kaksi tai kolme lisää. Ja seuraavan vuoden alussa nipullinen lisää, vaikkakaan en tiedä onko se mahdollista. Kaikki riippuu siitä kuinka laulajamme pystyy improvisoimaan lavalla, se kun on pikkaisen hankalaa. Toiveissa olisi kuitenkin vähintään kuudesta kahdeksaan kappaletta.

Pystytkö jo kertomaan, miten uusi materiaali tulee eroamaan vanhasta tuotannosta?

No, tämä uusi kappale on ‘98’. Soittelemme sitä jo introna. Ero tulee siinä, kun soitamme sitä livenä, on ensin mentävä sävellyksen ytimeen. Yleensä tämä tarkoittaa vain bassoa ja rumpuja, siis todella pelkistettyä. Livenä soitettuna mikään ei ole niin hiottua kuin studiossa. Ei ole aikaa kikkailla. Sen on oltava tehokkaampi, toimivampi ja todella voimallinen. Siinä pitää olla enemmän ajatusta ja sen tulee olla brutaalimpi kuin studioympäristössä. Odotamme myös laulajan kehittävän sanat, siis improvisoivan ne. Itse teen enempi sampleja ja siitähän se juttu sitten lähtee. Jo itse sävellystapa on siis hyvin erilainen. Osanhan sävellämme tietenkin studiossa, mutta ne osatkin suunnitellaan soitettavaksi livenä, ei levyä varten, joten lähestymistapa on erilainen.

Entäpä lavashow ja videot…

Kyllä. Sama juttu siellä. Tajusimme, että kun soitamme, olemme todella rentoutuneita. Emme käytä taustanauhoja. Meillä on sampleja, mutta suurin osa kappaleista koostuu paikan päällä tekemisestä. Meillä on rumpali ja pari laulajaa, joten lavalla on koko ajan paljon elämää. Se on aika luksusta, sillä voimme improvisoida ja saada suoran reaktion yleisöstä. Se on erittäin terve tapa työskennellä.

Ajallisesti ajateltuna, milloin uskot teidän menevän studioon?

No, itse asiassa, se ei ole enää tärkeää (nauraa), sillä kun kaikki kappaleiden osaset on paikoillaan ja kaikki valmiina, nauhoitamme tuotoksen. Teemme sen todennäköisesti samalla tavalla kun nauhoitimme viimeisimmän livelevymme Moments. Tottahan saatamme tehdä sen jonkin verran hienostuneemmin ja lisäillä juttuja, jotka nostavat mielenkiintoa CD:n kuuntelua ajatellen. Mutta paine siitä, kuinka kappaleet uppoaa ihmisiin on poissa. Tällä tarkoitan sitä, että koska kappaleita on jo soitettu livenä, ei studioaikaa kulu kuin puolet totutusta. Tavoitteemme on mennä studioon joskus 2011 tai 2010 loppupuolella, jotain sinne päin. Se niin riippuu siitä kuinka prosessi valmistuu. Mitä aikaisemmin, sen aikaisemmin…

Teillä on jo joitain keikkapäivämääriä sovittuna, muttei täysilaitaista kiertuetta?

Tulemme jälleen tähän. Mielestäni kiertueet on vanhanaikainen tapa toimia vanhana aikana, jona ensin tuli levy ja sitten kiertue lehdistötiedotteineen kaikkineen… Tällaiset aikataulut on perseestä, tavallaan. Me emme tee enää kiertueita, ellei ole pakko. Esimerkiksi Jenkkilään mennessämme on tärkeää tehdä siellä ainakin tietty määrä keikkoja. Ne eivät kuitenkaan ole ns. buffet-konsertteja, vaan ihan pöytiin tarjoiltua a’la cartea, siellä missä ja milloin haluamme. Soitamme elektronista musiikkia. Joskus meitä kutsutaan rave- ja technofestareille soittamaan, joskus rock-festareille. Joskus keikka on klubilla. Meillä on erilaisia kappaleita, jotka sopivat erilaisiin paikkoihin joten keikat vaihtelevat sen mukaan millaisessa tapahtumassa/paikassa soitamme.

Kun soitatte uusia kappaleita livenä, etkö yhtään jännitä fanien reaktioita?

Kyllä ja ei. Livenä kappaleet on aina viettelevämpiä, koska musiikki pauhaa 2000-3000 watin teholla ja on paljon voimallisempaa. Ääniin tottuu, jolloin se on jo osa viettelystä. Se mikä on vaikeaa, on uusien asioiden keksiminen. Se on hankalaa elektronisen musiikin kaikilla osa-alueilla. Tarkoitan, että meidän on luovuttava ajatuksesta, jossa Front 242 olisi aina suunnan näyttäjä, jolla on oma laadukas ja mielenkiintoinen vintage-soundinsa. Se itsessään on jo haaste, joten jos pystymme luomaan joitain uusia tuulia – kiva, mutta emme ota siitä enää paineita.

Totta. On hankalaa pystyä uudistumaan koko ajan. Ja kun koko ajan on uutta teknologiaa ja muut yhtyeet ovat jo tehneet niin paljon…

Teknologisesti katsottuna – kyllä. Ideatasolla ja konseptimaisesti ajateltuna – ei. Ihmiset eivät enää ajattele tekemisiään. Tietynlaiset konseptit ovat kadonnut kokonaan. Ei ole ideoita ja vähenevässä määrin sisältöä. Tämä johtunee siitä, että kaikki on tietyn kaavan mukaista. Elektroninen musiikki on nykyään kovin kaavamaista. Tarvittaisiin enemmän sisältöä, mutta tuntuu kuin ihmiset eivät olisi siihen valmiita. Ihmiset haluavat helppoa musiikkia, jotain mikä on ilmaiseksi ladattavissa netistä ja jotain mihin ei tarvitse uhrata ajatusta. Musiikista on tullut melko lailla taustaviihdettä.

Minusta tuntuu etteivät ihmiset ole valmiita ostamaan levyä, joka sisältää kokeellista materiaalia tai seuraamaan bändiä, joka saattaa olla vielä raakile, mutta jossa on potentiaalia. Tämän päivän yhteisömme pyrkii tuloksiin. Ohjelmat on tehty tuottamaan nopeita ja tehokkaita tuloksia, jotka ovat kaikkien ulottuvilla. Minulle musiikki on aina ollut tutkiskelun temmellyskenttä. Musiikki on minulle taiteen muoto, jonka tulee kehittyä. Mutta siihen se tarvitsee ideoita, sisältöä ja ajatuksen.

Haastat siis kuulijasi johonkin paljon monimutkaisempaan kuin viihde…& amp; amp; amp; lt; /p>

Ideana se ei ole niin viettelevä ja altistaa suurelle riskille, mutta juuri se on se syy miksi rupesin musiikkia tekemään. Yksi tämän bändin vahvuuksia on eettinen periksiantamattomuus. Myönnämme, että meilläkin on rajamme ja ettemme aina pysty keksimään uusia juttuja, mutta se on varma, että pyrimme aina tuomaan jotain uutta pöytään, ottamaan riskejä tai tekemään musiikillista tutkielmaa. Minulle se on se syy miksi aloitin tämän. En ole muusikko, kiinnostuin äänestä. Muusikot pystyvät säveltämään kappaleen niin kuin se opetetaan kouluissa, mutta minun taustani tulevat tutkimisesta. En pysty soittamaan nuottiakaan tekemättä virheitä. En ole käynyt kouluja, joten äänimaailma odottaa edessäni suurena peltona jossa on vielä paljon löydettävää.

Sinuahan tulisi tituleerata sitten tiedemiehenä ennemmin kuin muusikkona…

Kyllä, vaikkakin se saattaa kuulostaa kylmältä ja tunteettomalta… Jotkut kutsuvat meitä taikureiksi, sitäkin on kuultu. Mutta totta on, että me työskentelemme enemmän äänien kanssa ja sen tuottamiseen on tietyt reseptit. Kaikki tietävät että musiikilla on omat reseptinsä. On bassot, rummut lyövät rytmin, tempoja ja melodioita. On tiettyjä lain alaisuuksia. Jos laitat yhteen basistin, kitaristin, rumpalin ja laulajan niin siinä sinulla on resepti. Tarvitset vain hyvän keittokirjan ja olet jo matkalla kiertueelle. Tokihan tarvitaan myös taitoa… Me emme käsittele musiikkia tuohon tapaan. Joskus pelkkä sample riittää kappaleen syntyyn, joten luulen että pidämme tämän taktiikan. Emmekä muuta tapaa osaakaan.

Onko tämä siis se salainen ainesosa, joka saa ihmiset uudestaan kokemaan ja ällistymään Front 242:sta?

En sanoisi että se on ainoa tekijä, mutta tekijä kuitenkin. Huomaan näet, että jopa Front 242:ta katsomaan tulevat nuoret tajuavat, että soundimme on ihan omalaatuisensa. Musiikkimme on joskus tosi outoa ja jopa kömpelöä, mutta kuten jo sanoin, viettelevää mutta silti ainutlaatuista. Emme kuulosta rock-, blues- tai jazzbändiltä. Emme omaa anglosaksisia juuria. Meillä on vain eurooppalaiset juuret, joka on sinänsä jo omanlaisensa tutkimuksen tulos. Olemme vain Front 242 ja teemme sen kaltaista musiikkia, piditpä siitä sitten tai vihasit. Luulen, että se on se syy miksi ihmiset tulevat ja nauttivat keikoistamme.

Onko Front 242:lla mielestäsi jonkinlainen missio?

(nauraa) Hauska kysymys, sillä joskus aikoja sitten ajattelimme niin. Olen pitkään ajatellut, että tehdään vain tutkimusta ja tehdään tutkimusta tutkimukselle. Ja jos kerran lause pitää lopettaa pisteeseen, niin tehdään se levy. Mutta mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän arvostan koulutusta. En välttämättä halua kouluttaa fanejamme, mutta annan oppia äänestä. Kuulon kouluttaminen on hyvin tärkeää ja menetämmekin paljon hienoja asioita, jos jatkamme halvan ja helpon musiikin ostamista ja kuluttamista. Joten se olkoon meidän missiomme.

Aihetta myötäillen. Veditte Danielin kanssa erikoisen erilailla ääneen liittyvän keikan aikaisemmin tänä kesänä… Kertoisitko siitä enemmän? Kuulin että se oli melkoisen vaikeaselkoinen.

(Nauraa) Kyllä. Se oli performanssi Belgian nykytaiteen museon päähallissa. Käytössämme oli 8.1-systeemi, joka tarkoittaa sitä, että ääni ohjataan kahdeksan kaiuttimen ja yhden sub-woofferin kautta. Performanssissa käytimme tätä surrond-systeemiä. Kun musiikkia soitetaan stereona, on käytössä vain kaksi kaiutinta, ihmisen korvien lukumäärän mukaan.

Tässä tapauksessa käyttämämme systeemi lähettää äänet kaikkiin kahdeksaan kaiuttimeen ja bassokaiutin tuottaa murisee matalia taajuuksia. Nämä antavat äänelle ihan erilaisen ohjattavuuden. Tavallisella kaiutinjärjestelmällä ääni menee oikealta vasemmalle. Me laitoimme äänen tavallaan kiertämään spiraalia. Saatoimme ohjelmoida mikä ääni tulisi mistäkin kaiuttimesta. Pystyimme luomaan matemaattisia malleja äänen kulkureitille, tämä oli oikeastaan performanssin idea. 242:en lisäksi meillä kaikilla on muitakin projekteja ja harrasteita. Jotkut meistä tekevät nykytanssia tai taideperformansseja. Kaikki kuitenkin liittyvät ääneen.

Soititte Suomessa ensimmäistä kertaa viime vuoden lokakuussa. Kuinkas se sujui? Käsittääkseni ette yleensä tällaisissa vaihtoehtobileissä soittele…

Täytynee kertoa, että meidät kutsuneet ihmiset olivat pikkuisen amatöörejä, eivätkä olleet tottuneet tällaisten isojen konserttien järjestämiseen. He olivat kuitenkin erittäin mukavia ihmisiä ja avoimia ehdotuksille, joten me käytännössä rakensimme koko homman yhdessä. Selitin heille tarkalleen miten mikäkin asia tulisi tehdä ja he toimivat ohjeitteni mukaan, sillä yleensä tuossa tapahtumassa ei juurikaan ole live-esityksiä ole.

Minua kiehtoi idea rakennusten muodosta, erilaisista nörteistä ja tietokonetyypeistä. Nämä saivat mielenkiintoni heräämään, kun yhteen sekoitettiin erilaisia tietokoneisiin perustuvia taiteenlajeja. Erilaisia tyyppejä ja erilaista kaikkea… (nauraa)

Ja ekstrana tietenkin, emme olleet ikinä käyneet Suomessa, joten se oli hyvä syy mennä paikalle. Soitimme erittäin mielellämme paikassa, joka oli omaperäinen eikä mikään tavanomainen rock-klubi. Siellä ei todellakaan ollut helppoa soittaa, mutta hyvin se meni.

Mainitsit opettavasi. Kerro siitä.

Vedän enimmäkseen kursseja yliopisto-opiskelijoille. Kursseja äänestä. Työskentelen ihmisten kanssa jotka tekevät videoita tai muotoilua. Käymme läpi eri tapoja käsitellä ääntä, ottaa huomioon ympäröivä tila ja opettaa heillä herkkyyttä. Monet ihmiset näet kuuntelevat silmillään. He katsovat jotain esimerkiksi elokuvaa ja muistavat mitä näkevät, mutta kun heitä pyytää elokuvan jälkeen poimimaan joitain ääniä näkemättä kuvaa, he tuntuvat tuntevan vetoa todella erilaisiin ääniin. Tarkoitus olisi herkistää heitä kuuntelemaan ja unohtamaan näkemänsä. Tämä on osa sitä mitä teen, teen tosin paljon muutakin.

Puhuttaessa sivuprojekteista, teitte Danielin kanssa jotain Hugo Bossille…

Se oli noin kymmenen vuotta sitten! Veimme konseptimme Hugo Bossin kiertueelle. He halusivat tämän kaltaisen modernin esityksen jokaiseen hienoon yökerhoon Saksassa ja Itävallassa. Kasasimme siis bändin. Meillä on kokemusta tuotannon, valojen äänen kanssa, joten kehitimme niiden ympärille konseptin kiertueelle. Esityksiä oli muistaakseni seitsemän. Se oli kokemus sinällään, mutta ei mitään mullistavaa.

Mikä on käsityksesi elektronisen musiikin skenestä ja erityisesti Belgian sellaisesta? Bändejä kun on niin paljon nykyään…

Belgian skene on tuttu. Se perustuu musiikin yleiseen fiilikseen joka on alkanut globalisoitumaan, kuten maailmantalous. Teknisellä tasolla täällä on paljon mielenkiintoisia bändejä, bändejä joiden musiikkia voi kutsua älykkääksi. Nämä ovat erittäin vetovoimaisia. He sekoittavat eri genrejä ja paljon erilaisia rakenteita musiikkiinsa. Heidän tyylinsä mukailee Aphex Twiniä, joka on aika yleistä. Puhtaasti teknisellä ja teoreettisella tasolla se on mahtavaa. Ikävä kyllä heiltä puuttuu suunta. Kuten jo aikaisemmin mainitsinkin, konsepti ja visio uupuvat tyystin. Tuntuukin siltä kuin musiikki olisi heille vain jokin harjoitus.

Otetaanpa esimerkki. Pidän tanssimusiikista paljon, mutta mielestäni sitä tekevät bändit eivät ota riskejä. Juuri niitä ikävöin elektronisen musiikin saralla. En enää näe sitä, miksi jotkut tekevät musiikkiaan ja tekevät juuri tietyn jutun, mihin he uskovat tai mitä he seuraavaksi tekevät. Musiikki menee korvasta sisään ja siinä kaikki. Se voi olla hienostunutta ja teknisesti korkealaatuista, mutta se ei sisällä mitään. Tekijät eivät seiso sen takana.

Nämä seikat johtuvat suurilta osin tietokoneista ja niiden ohjelmista. Aikaisemmin meillä oli porukka, joka teki syntetisaattorit. He olivat insinöörejä, jotka rakensivat pohjan niille koneille. Sitten tuli taiteilija, joka vei homman omiin sfääreihin. Kun taas nykyään ohjelmien suunnittelijat ovat niitä, jotka suunnittelevat pelejä sun muuta. He laittavat ohjelmiin ominaisuuksia, jotka ovat puoleensavetävimpiä ja viettelevimpiä. Tämä itse asiassa supistaa mahdollisuuksia. Onhan se mukavaa ja helppoa. Vähän kuin valokuvaus nykyään, kuvan kanssa ei oikein voi epäonnistua. Ihmiset eivät käytä järkeä eivätkä sieluaan luomisprojektissa.

Ennen filmirullassa oli vain 24 kuvaa, joten jokaista otosta piti ajatella. Nykyään voi ottaa tuhat kuvaa, laittaa ne kovalevylle ja kuukauden päästä valita niistä parhaat. Minusta se on väärin. Mielestäni aina pitäisi olla ajatus mukana. Taiteessa tulisi ajatella ennen kuin tekee. Nähdä konsepti ja tuoda se esiin, ennen kuin alat tekemään.

Miten erotat taiteen(musiikki) bisneksestä?

Tärkeä sana tässä on etiikka. Luulen, että jos sinulla on etiikat kohdillaan, ne voi sekoittaa. Voi tehdä kaupallisesti menestyvää taidetta. Otetaanpa esimerkki: me emme halua yhteistyötä Live Nationin tai Clear Channelin kanssa. Tämä siksi, että ne ovat äärioikeistolaisia arvoja, kuten George Bushia ja republikaaneja, kannattavia järjestöjä. Me itse asiassa menetämme tästä syystä paljon rahaa, sillä melkein kaikki festivaalit Belgiassa ja soittopaikat Amerikassa kuuluvat Live Nationille.

Emme pysty aina välttämään heitä, mutta aina kun voimme, kieltäydymme. Kieltäydyimme esimerkiksi festivaalikeikoista, joista olisimme saaneet 20 000 euroa, koska ne sotivat etiikkaamme vastaan. Minulle riittää kun tienaan sen verran, että voin jatkaa musiikin tekemistä. En tarvitse isoa huvilaa uima-altaineen tai isoa autoa. Täytyy olla terve järki mukana siinä mihin rahasi sijoitat, sillä se mitä rahalla ei saa on aika - ja se on suurinta luksusta mitä on.

Onko joitain bändejä, joita haluaisit nostaa esille, jotka yltävät standardeihisi?

Todella hankala sanoa. Olen vähän kallellaan kahteen eri ääripäähän. Toisessa laidassa on bändi nimeltä Byetone, jonka performansseista nautin todella paljon. Teknisesti se on enemmän älyllistä tutkielmaa ja vanhan liiton meininkiä, sillä toisaalta pidän taas tosi paljon vanhasta industrialista, kuten Throbbing Gristle, joka on käytännössä ensimmäinen industrial-bändi 70-luvulta. Tämä toimii minulle. Eli toisessa päässä on Throbbing Gristlen luoma industrialin ydin, toisessa Byetone, jossa pidän sen teknologisuudesta ja älykkäästä tavasta kasata musiikkia.

Sanoisin näiden olevan varttuneemmalle väestölle, koska olen saanut sellaisen käsityksen, että näissä modernin elektronisen musiikin konserteissa yleisö pääosin koostuu nuoremmasta cyber-sukupolvesta, joiden en usko noita bändejä kuuntelevan niin syvällisesti.

Ehkä, mutta eihän sitä tiedä. Jossain vaiheessa elämää täytyy saada joku järki elämään. Jos musiikki sinulle on vain illuusio, ajanvietettä jota lataat iPodiisi, olet oikeassa. Mutta jos jossain vaiheessa elämääsi musiikki alkaa merkitsemään sinulle enemmän, ja haluat sitä jotenkin järkeistää, tarvitset jotain muuta. Minusta taide ei ole vain sitä mitä koet, vaan sitä, mitä valokuvaaja, maalari tai koreografi haluaa sillä kertoa. Jokaisella taiteen muodolla on sisältönsä. On suunta ja visio tulevasta, sillä taide puhuttelee sinua ja sillä on jokin vakaumus. Olen samaa mieltä cyber-nuorten kanssa siitä, ettei välttämättä tarvitse vakaumusta kun on 18-20 vuotias. Mutta jossain vaiheessa hekin haluavat järkeistää juttuaan, jolloin he löytävät Doorsit ja Beatlesit. Tästä syystä uskon Front 242:.n nauttivan suosiota jatkossakin. Kun teemme vintage-kiertueita, ihmiset tulevat, koska haluavat nähdä vanhaa. Toisaalla taasen koulutamme ihmisiä ja noudatamme omaa missiotamme.

Tuosta näkökulmasta katsottuna, millaisen arvion antaisit toiselle tunnetulle belgialaiselle aktille, Suicide Commandolle?

Suicide Commando tuli toisessa, ellei kolmannessa elektronisen/EBM-musiikin aallossa. Minusta he tekevät hyvää työtä. Minusta he käyttävät elektronisen musiikin reseptejä, joita oli jo ennen Frontia.

Ennen meitä toimi D.A.F:n (Deutsch-Amerikanische Freundschaft) kaltaisia yhtyeitä, jotka olivat samoilla jäljillä. 80-luvun lopussa, ellei jopa puolivälissä, elektronisella musiikilla oli kaava, joka koostui rumpubiitin päällä soivasta bassokuviosta . Lavalla oli sähkörumpali, laulaja/huutaja ja kosketinsoittaja. Tämä kaava oli Frontillakin käytössä 1983 aikoihin. Ja kun tuon kaavan omaksuu, siitä tulee resepti. Elektroninen musiikki muuttui mielestäni reseptiksi, vähän niin kuin rock’n’roll…

Joten mielestäni Suicide Commando tekee oikein hyvää jälkeä kappaleittensa ja luomuksiensa suhteen, mutta heillä ei ole tarpeeksi tutkielmaa puhtaasti äänen tasolla. Voit pitää minua snobina, eikä se minua haittaa. He seuraavat kaavaa. Eikä se välttämättä ole huono asia ollenkaan…& amp; amp; amp; amp; amp; amp; lt; /p>

Pelkäätkö koskaan, että musiikkisi ja esiintymisesi inspiroisi yleisöäsi väkivaltaiseen käytökseen?

En. 1981, kun aloitimme, tämä oli ainoa tapa käyttäytyä tämäntyyppisen musiikin kanssa. Ei ollut vaihtoehtoja. Tuolloin kukaan ei pitänyt musiikistamme. Kaikki vihasivat Front 242:sta! Meidän piti siis näyttää musiikiltamme! Ainoa tapa, jolla sen saattoi tehdä, oli olla yleisön edessä äärimmäinen ja aggressiivinen. Joten se on ollut juttumme alusta asti.

Aggressiivisuus on hyvin miesmäistä, ehkä jopa militaristista. Vertaamme sitä mielellämme extremeurheiluun. Jos vertaamme tätä elokuvienmaailmaan, niin tuohon aikaan teattereissa oli elokuvia kuten Ilmestyskirja nyt, Bladerunner ja vaikka Rambo. Ne olivat sata kertaa aggressiivisempia ja ihmisiä tapettiin niissä. Jos näitä taiteen jälkeläisiä vertaa Front 242.n musiikkiin, niin emmehän me olleet läheskään yhtä aggressiivisia. Sen aikaisen musiikkikäsityksen mukaan olimme kuitenkin jotain todella äärimmäistä.

Kun ihmiset tulkitsevat tekemisiäsi, ei siihen pysty itse oikein vaikuttamaan. Vähän niin kuin Scorsesen Taksikuski. Todellisuudessa joku rakastui elokuvan nähtyään Jodie Fosteriin ja ampui Reagania. Miten ohjaaja olisi voinut ennakoida tämän!? Ikinä ei voi tietää mitä ihmiset tekevät musiikillasi. Jos kysyt pelkäänkö – en tiedä. Tarkoitan siis että jokaisen meidän sisällä on väkivaltaisuutta.

Entäpä sinä sitten? Miltä esiintyessä pääsi sisällä kulkee?

Voimaa. Jonkin surrealistisen tunne. Tämä johtuu siitä, että yhteys yleisön ja bändin välillä on jotain sellaista, mitä ei henkilönä vain voi tajuta, se vain menee tajunnan yli. Keikalla on erittäin voimakas yleisöltä tulevan voiman tunne, joka kulkee yleisön ja bändin välillä. Tosin aina ei näin ole. Joskus soitamme yleisölle, joka ei ymmärrä musiikkiamme. Yleensä joko he, tai me, ovat väärillä festivaaleilla (nauraa), mutta esitämme juttumme silti.

Front 242 on bändi, joka lähtee keikalle ”lahtaamaan” kaikki. Se on siis asenne. Samaa saattaa jalkapalloilija tuntea ennen peliä, ei siis mitään ennenkuulumatonta. Yritän välittää yleisölle vahvan viestin, jotain voimallista, voimakkaita ääniä ja aaltoja. Se on kuin valtava seinä tulisi kaiuttimista. Kun se toimii, on palaute sen mukaista. Joskus yleisön antama vastakaiku on mahtavampaa kuin se mitä me teemme.

Mitä viestitätte aurinkolaseilla?

Ne ovat olleet mukana alusta lähtien. Muistutan, että soitamme elektronista musiikkia. Musiikillamme ei ollut aluksi mitään tekemistä rock’n'rollin kanssa. Joten ei tatuointeja, huumeita tai naisia, ainakaan aluksi). Olimme itse asiassa erittäin kurinalainen ryhmä. Luimme manuaaleja emmekä nostaneet henkilöitä esiin. Se ei ollut homman pointti.

Teemme töitä logolle, se logo on Front 242. Aurinkolasien tarkoitus on kääntää huomio pois ihmisestä. Aluksi ihmiset eivät tienneet kuka kukin meistä oli, joten olimme vain työläisiä samassa projektissa. Henkilö ei ole tärkeä. Front 242 on konsepti. Kun katsot videoita, levyjen kansia, julisteita, grafiikoita – ne antavat tiettyjä viboja, se on tunne, se on tavallaan taiteen eräs muoto. Tässä tapauksessa ihmiset vain ohjaavat tätä elementtiä, joten yksilön esiin nostaminen on turhaa. Hommahan on ihan ok Mick Jaggerille tai Bonolle, mutta he ovatkin rokkijätkiä. Minusta elektronisessa ei ole tarvetta sellaiselle. Todella harvoin esiinnymme levyjemme kansissa, ja kun niin teemme, on sillä joku tietty tarkoitus.

Kaikella kunnioituksella edellistä kohtaan, toivon että voisin silti esittää pari henkilökohtaista kysymystä bändikavereistasi. Esimerkiksi Mikä on oudointa Jean-Lucissa?

Jean-Luc on outo kokonaisuutena. Hän on sellainen tyyppi joka harrastaa esimerkiksi palindromeja, siis sanoja tai lauseita, jotka ovat samoja luettuna alusta loppuun tai lopusta alkuun. Hän siis kirjoittelee tuollaisia. Hän on todella hyvä kirjallisuudessa. Hän on kirjoittanut kirjan ja joskus kirjoittelee juttuja käyttämättä tiettyä kirjainta…

Hän kävi läpi pari todella mystistä kautta, jotka ovat minulle todella outoja, sillä minä olen agnostikko. Mutta olen kyllä sitä mieltä, että jos meinaa tässä bisneksessä olla mukana, tehdä musiikkia, ei kaikkien tiaisten tarvitsekaan olla pipossa. Sinulla pitää olla vähän erilainen näkökulma elämään kuin tavallisilla ihmisillä. Varsinkin kun kirjoitat sanoja tai sävellät musiikkia, pitää ottaa eroa normaaliudesta. Et siis edes voi olla mikään Matti Meikäläinen. Taikamme on se, että olemme kaikki aikaansaavia yksilöitä, minkä johdosta pystymme julkaisemaan levyjä.

Mikä on romanttisinta Danielissa?

Romanttisinta? Hän itse. Hän on todella mukava kaveri, mutta kovin paljon omissa oloissaan… Tunnen hänet todella hyvin, joten vastaamalla kysymykseesi tuntuu kuin pettäisin hänet, joten… Hän on usein yksin, muttei surullinen. Tunnet vissiin häntä pikkaisen läheisemmin?

Ei, ei! Nämä on vain tällaisia kysymyksiä, mitä ei yleensä kysellä bändien jäsenistä.

Ok.

Mikä on söpöintä Richardissa?

Sanoisin että isyys. Hän on todella mukava tyyppi joka puuhailee tyttäriensä kanssa kaikenlaista.

Mikäpä sitten on sinun ärsyttävin puolesi?

En ole koskaan tyytyväinen. En ole perfektionisti, sillä silloin tähtää aina täydellisyyteen, mutta olen tyytymätön kaikkeen. Oli sitten kyseessä musiikki, rakkaus tai elämänrytmi. Olen sellainen, että saatan herätä kello kolme yöllä ja ajaa meren rantaan tai muuta vastaavaa ihan vaan kuluttaakseni elämääni.

Olen matkustellut todella paljon. Nähnyt ja tehnyt paljon asioita, mutta en koskaan tarpeeksi. Tahdon aina vain lisää ja lisää! Tämä on syy miksi hypin projekteista toiseen. En ole koskaan tyytyväinen. Ympärilläni olevat ihmiset ärsyyntyvät tästä, koska en tahdo millään pysyä aloillani koskaan.

Saako kysyä – Oletko onnellinen?

Kyllä. Olen todella onnellinen (nauraa). Ehkä se ei näy lavalla ollessa, mutta olen todella onnellinen!!! Aamuisin kun katson peiliin, ajattelen, että tämä bändi on työni, ja että Front 242 on aika hyvä työ. Siinä on mukana hyviä ihmisiä, se on hyvää bisnestä, välit faneihin ovat hyvät, yhtye on terve ja lahjomaton. Nämä ovat minulle tärkeimpiä asioita. Monille onni merkitsee pelkkää rahaa. Vaikka rahaa ei voikaan täysin vältellä, on sille löydettävä silti tasapaino.

Lue myös: Konemusiikin pioneeri Front 242 nautti Suomen vierailustaan

Teksti: Marina Sidyakina

Apuna: Jussi Kamppi