03.11.2009 16:10

Uncharted 2: Among Thieves (PS3)

Pelimaailmaan mahtuu karkeasti ottaen kahdenlaisia klassikoita. On uudistajia ja sitten taas niitä pelejä, jotka yhdistelevät jo ennestään tuttuja elementtejä niin taidokkaasti, että seuraavien yrittäjien ei auta kuin keksiä jotain täysin uutta pärjätäkseen kilpailussa. Uncharted 2 kuuluu ensiksi mainittuun kategoriaan. Tomb Raiderin ja Gears of Warin elokuvamaisissa vauhtikohtauksissa marinoitu yhdistelmä ei ehkä ole siitä omaperäisimmästä päästä, mutta voi pojat että tämä sekoitus toimii.

Kuten hitaampikin voi jo pelin nimestä päätellä, pelin sankari Nathan Drake ei kulje ensimmäistä kertaa Indiana Jonesin jalanjäljissä. Pari vuotta sitten nähty ensimmäinen Uncharted oli mainio, muttei lähellekään täydellinen peli. Jatko-osa rakentaa ensimmäisen pelin luomalle perustalle ja tekeekin lähes kaiken paremmin.

Terveisiä Hollywoodista

Ehdinkin jo mainita kaikkien tunteman suosikkiarkeologin. Vaikka Unchartedin sankarit operoivat lain harmaasävyisemmällä laidalla, on meininki sitä samaa hurjan vauhdikasta veijariseikkailua, mitä olemme tottuneet odottamaan jo Kadonneen Aarteen Metsästäjistä lähtien.

Yhtäläisyydet ulottuvat myös tarinan laatuun. Kilpajuoksu sadistista sotarikollista vastaan kohti myyttistä Shangri-La:n valtakuntaa ja sen uumenista löytyvää salaisuutta vie Nathan Draken läpi mitä hämmästyttävämpien tapahtumapaikkojen. Oli ympäristö sitten mitä tahansa, aina tapahtuu ja paljon.

Uskottavat ja hyvin käsikirjoitetut henkilöhahmot tuovat tapahtumiin kaivattua syvyyttä ja dramatiikkaa. Ei dialogi tietenkään mitään Shakespearea ole, kuten ei pelin elokuvallisissa esikuvissakaan, mutta hahmojen persoonat ja motiivit tulevat esille hyvin humorististen ja välillä järkyttävienkin tapahtumien aikana. Suuri kiitos tästä kuuluu toki myös erinomaiselle näyttelijätyölle.

Rytmitys on tarinankerronnan kannalta tärkeä elementti, joka on peleissä usein vaikea saada kohdalleen. Koko ajan pitäisi olla jotain aktiivista tekemistä, mutta jatkuva räime vahingoittaa usein tarinan dramatiikkaa. Uncharted 2 latoo peräkkäin toinen toistaan hurjempia toimintakohtauksia sekä rauhallisempia kiipeily- ja hiippailujaksoja. Juoni puksuttaa eteenpäin pikajunan vääjäämättömyydellä, mutta pelaaja ehtii silti myös hengähtää ja nauttia pelin tarjoamista huikeista maisemista.

Henkeä haukkoen

Näkymissä riittääkin katsottavaa, sillä Uncharted 2 on yksi tämän konsolisukupolven kauneimmista peleistä. Alueet ovat jylhiä ja vaihtelevia eikä monista nykypeleistä poikkeavaan tapaan väreissäkään olla säästelty. Ei mikään ihme, että pelin nimi nousee toistuvasti esille keskusteltaessa siitä, kumpi tehokonsoleista tuottaakaan näyttävämpää jälkeä.

Peli näyttää hyvältä paitsi paikallaan, myös liikkeessä. Hahmoanimaatio on monipuolista ja viimeisen päälle viilattua. Tämä tulee esille vaikkapa lähitaistelussa, jossa yhden napin painallus taikoo esille erilaisia tilanneriippuvaisia liikkeitä. Liikkuminen, suojautuminen ja kiipeileminen näyttävät kaikki uskottavilta ja realistisilta.

Tiimi tietää pelimoottorinsa vahvuudet ja osaa myös hyödyntää niitä esimerkillisellä tavalla. Peruspelaaminen jakaantuu karkeasti toiminnallisiin tulitaisteluihin ja Tomb Raiderin suuntaan nyökkääviin kiipeilyosuuksiin, mutta näitä maustetaan vähän väliä leukoja pudottavilla elokuvamaisilla toimintaosuuksilla.

Uncharted 2 suorastaan pullistelee tilanteita, jotka on vähemmän kunnianhimoisissa peleissä kuitattu välianimaatioilla tai quick time eventeillä. Toki molempia nähdään tässäkin, mutta kiitettävän usein ohjaus pysyy pelaajan näpeissä. Esimerkiksi WET:ssä ihastuttanut reaktiopelipohjainen autotakaa-ajo asettuu aivan uuteen valoon vertailussa Uncharted 2:n vastaavaan kokonaan itse ohjattavaan jaksoon.

Vahva perusta

Erikoistilanteilla on hyvä kehuskella, jos pelin perusta on kunnossa. Nathan Draken toinen seikkailu vakuuttaa myös vauhtijaksojen välissä. Tasohyppely- ja kiipeilyjaksot sijoittuvat yleensä valtavan kokoisiin luoliin, joiden pelkkä mittakaava saa Lara Croftin harkitsemaan eläkkeelle siirtymistä.

Etenemisreittejä ei yleensä ole kuin yksi, mutta illuusio omasta valinnasta saadaan silti säilytettyä hyvin. Jos etenemissuunta on jostain syystä hukassa, astuu kuvaan esimerkillinen vihjejärjestelmä, joka neuvoo liian pitkään samassa paikassa pyörivän pelaajan takaisin oikeaan suuntaan.

Myös räiskintä on toteutettu hienosti. Asevalikoima on perinteinen, mutta laaja, ja jokaiselle työvälineelle löytyy myös käyttöä. Suojautuminen käy napin painalluksella ja ammuskelu sujuu intuitiivisen helposti.

Vihollisten tekoäly ei ole aivan markkinoiden terävintä kärkeä. Puutetta korjataankin massalla, välillä kimppuun vyöryvien vihollisten määrä käy masentavaksi. Kaikki eivät pidä pelin loppupuolella korostuvasta sotaisasta painotuksesta, mutta itse viihdyin myös ramboilun parissa.

Valitettavasti mopo ei ole pysynyt ihan kaikin osin suunnittelijoiden hyppysissä. Mellakka-asuun pukeutuneet haulikkoveikot kestävät aivan liian paljon lyijyhoitoa ja luodinkestävät minigunmiehet lähestyvät jo naurettavaa. Pelin puolustukseksi on kuitenkin sanottava, että jälkimmäiset esiintyvät yleensä yhdessä sinkojen ja räjähteiden kanssa, joten supersotilaita ei tarvitse kaataa hernepyssyllä.

Jatkot verkossa

Noin kymmentuntinen tarina on kautta linjan niin laadukasta jälkeä, että sen pariin kehtaa palata useammankin kerran. Yksin pelaamiseen kyllästyneille tarjoillaan kuitenkin myös huolella toteutettu moninpeli.

Kaikki pelimuodot perustuvat ryhmätyöhön joko toista, korkeintaan viisihenkistä, joukkuetta tai tietokoneen ohjaamia sotureita vastaan. Tavallisen kuolonottelun ohella pääsee harjoittamaan muun muassa aarteenmetsästykseksi nimettyä lipunryöstöä tai vaikkapa omaksi suosikikseni noussutta Gold Rushia, jossa kolme kaverusta tavoittelee alati kasvavan tekoälysoturilauman vartioimaa aarretta.

Moninpeli on sujuvaa ja viihdyttävää, mutta pienehkön pelaajamäärän vuoksi myös suhteellisen lyhytikäiseksi jäävää hupia. Se sopii mainioksi bonukseksi yksinpelin kylkeen, mutta pelkästään verkkopelin vuoksi en itse raottaisi lompakkoani.

Uncharted 2 loistaa kuitenkin ennen kaikkea hienosti rytmitetyn ja lähes virheettömästi toteutetun yksinpelinsä voimin. Se on yksi PlayStation 3:n pelitarjonnan itseoikeutetuista lippulaivoista ja vahva ehdokas koko vuoden parhaaksi peliksi. Nathan Draken uusi seikkailu onkin paitsi pakkohankinta kaikille tehopleikkarin omistajille, myös oiva syy Sony-rajoitteistenkin harkita uuden pelikonsolin hankkimista.

Juho Anttila