16.01.2012 14:31

Saints Row The Third (PC, PS3, Xbox 360)

Saints Row on käyttäytynyt öykkärimäisesti hiekkalaatikkopelien, tuota noin, hiekkalaatikolla. Siinä missä Grand Theft Auto ja sen lukemattoman kloonit yrittävät luoda realistista ja törkyistä maailmankuvaa sekä henkilödraamaa, Saints Row heiluttelee dildoa niiden nenän edessä ja kysyy: "Miten olisi?"

No mikä ettei. Saints Row on huonoa parodiaa, joka on hiottu huippuunsa. Se lyö kaiken niin överiksi, että joskus on vaikea sanoa ottaako peli edes parodiaansa tosissaan. Mutta voiko peli jonka itsetarkoitus on lähinnä satuttaa viattomia ja juosta pitkin katuja alastomana kantaa kovinkaan pitkälle?

Pyhiinvaellus

Vastaus on miltei yksiselitteinen kyllä. Kolmannen Saints Rown tapahtumapaikka on kuvitteellinen Steelportin kaupunki, joka on jo aikoja sitten vajonnut väkivaltaisten jengien temmellyskentäksi. Saints on noussut aikojen saatossa sen suvereeniksi valtiaaksi, mutta on nyt keskittynyt enemmän mediaimperiuminsa rakentamiseen kuin hoodeilla hengaamiseen.

Tämän huomattuaan muut jengit näkevät aikansa koittaneen, ja yhden kohtalokkaan lennon jälkeen Saints tippuu kaupungin nokkimisjärjestyksessä viimeiseksi. Kevyen uudelleenorganisoinnin jälkeen Saints aloittaa jälleen ryöstämisen, murhaamisen ja hustlaamisen kohotakseen takaisin Steelportin valtiaaksi.

Juoni alkaa jossain määrin vakavana, mutta kun pelaaja huomaa muutamaa tuntia myöhemmin juoksevansa pitkin tissibaaria seuranaan valtava alaston mies, asiat alkavat saada absurdeja sävyjä. Omituinen tunne ei juuri hellitä, kun hetkeä myöhemmin astutaan japanilaiseen peliohjelmaan, jossa tarkoitus on tappaa eläimiksi pukeutuneita ihmisiä ja väistellä erilaisia ansoja. Tämän jälkeen hypätään helikopteriin ja pistetään puoli kaupunkia singolla matalaksi.

Saints Row on hassu, mutta se ei ole missään nimessä sitä sanan lapsenomaisessa mielessä. Se on sitä pikemminkin synkässä, kalmanhajuisessa seksuaalisessa mielessä. Ihmisten kuolemasta lasketaan siinä määrin leikkiä, että heikompia hirvittää. Niin, ja viattomien lanaamisesta autolla on tarjolla saavutus.

Saints Row onnistuu kuitenkin tekemään pesäeroa mauttoman ja parodian välillä. Siinä missä Grand Theft Autossa viattomien satuttaminen oli vapaaehtoista, Saints Rowssa se on pakollista. Tämä on pelin henki ja sen kanssa pitää pystyä elämään. Se voi olla ällöttävää joillekin, mutta tietynlaisen huumorintajun omaavat ymmärtävät eron leikin ja toden välillä. Oikeastaan Saints Row ei ole sen törkeämpi pelinä kuin gangsta-rap on musiikkina. Sen lisäksi se on valtava leikkikenttä jossa riittää touhuttavaa kymmeniksi tunneiksi.

Pyhä Käsikranaatti

Heti alusta lähtien tekemisen vapaus on ällistyttävä. Toisin kuin moni aikalaisensa, Saints Row ei usko minkäänlaisiin pakotteisiin. Edes päähahmon kanssa. Hahmonsuunnittelussa rajana on vain mielikuvitus, ja käytännössä kaikkea voi muuttaa. Halusitpa olla miehen äänellä puhuva blondi nainen parralla ja valtavilla ryntäillä, tai alaston vanhus joka puhuu zombin äänellä, kaikki on sallittua. Ja astuessasi kaupungin kaduille, olet valmis tekemään mitä haluat. Olipa se sitten kaiken välitön tuhomainen helikopterilla, tai joukkotappelu, mikään ei ole kiellettyä. Tämä on virkistävää, ja toivottua varsinkin niille Grand Theft Auto-veteraaneille, joiden mielestä pelkän kaaoksen lietsominen on paljon mukavampaa kuin vakavan rikollisen ura.

Kaaosta silmälläpitäen Saints Rown minipelit ovat auki alusta alkaen, ja sisältävät sellaisia aktiviteettejä kuin Mayhem, jossa kaikki pistetään päreiksi tankilla. Vakuutuspetoksessa on tarkoitus törmäillä mahdollisimman moneen autoon, ja ketjuttaa kolareita. Professor Genki's Super Ethical Reality Climax puolestaan on reality-ohjelma, jossa kaikki käy. Paitsi Pandan kuvien ampuminen, joka on epäeettistä. Hyvä tietää että kehittäjä kunnioittaa edes jotain.

Minipelit ovat vetoavia, mutta pääjuoni on pelin todellinen tähti. Saints Rown pääkampanja on valtava vuoristorata, jossa lennetään läpi palavan lentokoneen jo toisessa tehtävässä. Tästä eteenpäin vauhti ainoastaan kasvaa. Pelin kaoottinen suunnittelufilosofia on isketty suoraan pääjuonen jokaiseen tehtävään, ja sen sijaan että tehokkaimmat aseet olisivat piilotettu joihinkin erityspaikkoihin, ne saadaan tehtävistä. Arsenaali on virkistävän typerä, sisältäen kaikkea aina yliääniaseista raketinheittimiin sekä erityiseen lähettimeen, joka antaa kauko-ohjauksen mistä tahansa ajoneuvosta. Näitä myös hyödynnetään, ja monet tehtävät ovat yhtä paljon aseiden ominaisuuksien ja tuhovoiman esittelyä, kuin aitoa pelaamista.

Juoni pitää otteessaan noin viidentoista tunnin kestonsa ajan, ja tehtävät ovat muistettavia kokemuksia aina täysin järjettömään finaaliinsa saakka. Saints Rowssa on kaksi erilaista loppua, mutta tässäkään peli ei ole turhan tarkka, ja lopputekstien juostessa pelaajalle annetaan mahdollisuus pelata viimeinen tehtävä uudestaan ja valita toisin.

Hyvää juonta tukevat hyvät hahmot. Ne ovat pelin sarjakuvamaiseen luonteeseen sopivia, yliampuvia ja täydellisen dekadenttejä hulluja, joilta on turha odottaa pelin teemoja peilaavia puheita. Sen sijaan puhe kääntyy useimmiten ihmisten ampumiseen ja seksiin, vaikka jälkimmäistä ei pelissä juuri olekaan. Vastapuoli ei jää varjoon sekään, sillä Saints Row sisältää joitakin omituisimmista pahiksista, joita peleissä on nähty.

Kaikkea kaaosta tukee hahmonkehitys, joka perustuu kunnioituksen saamiseen erilaisista tehtävistä ja minipeleistä. Pelaaja voi laittaa kunnioituksesta karttuneen kokemuksen joko päähahmon kuntoon tai aseidenhallintaan. Aseita pystyy myös virittämään kaupassa erikseen. Tappiin viritetty pistooli ampuu räjähtäviä ammuksia. Konekivääri sytyttää viholliset tuleen ja singon joudutte selvittämään itse.

Pelisuunnittelun taka-ajatus vaikuttaisi olevan ainoastaan massiivinen tuho, eikä mikään muu. Mitä enemmän kaaosta, sitä hauskemmaksi peli muuttuu. Ja loppuun asti viritetyt aseet tanassa juoksevat Steelportin gangsterit saavat Grand Theft Auton pahikset näyttämään kuoripojilta Saintsin rinnalla. Saints Row on vain kertakaikkiaan täysin yliampuva kaikessa, tämä on mahtavaa, ja samalla se on kolikon kääntöpuoli.

Kun kaikki isketään pelaajien nenän eteen hopealautasella heti alkuun, tietynlainen saavutuksen tunne jää ajoittain kokematta. Yleensä hiekkalaatikkopelin kliimaksi on mikä tahansa lentävä asia, joka saadaan tuntien raskaan työn saavutuksena ja jota varjellaan kuin silmäterää. Saints Rowssa lennokkeja ja helikoptereita iskeytyy tonttiin kymmenen minuutin välein, sillä ne eivät maksa juuri mitään ja päähenkilö omistaa laskuvarjon.

Tämänkaltainen huikentelevaisuus seuraa kaikkea muutakin toimintaa. Rahaa on muutaman tunnin pelaamisen jäljiltä taskuissa aivan liikaa, ja päähenkilö kasvaa nopeasti luoteja syöväksi, kettinkiä paskantavaksi tuhon instrumentiksi, jota eivät pysäytä minigunit saati hävittäjät. Tämänkaltainen suunnittelu ei juuri kannusta pelaamaan minipelejä muuten kuin huvikseen tai saavutusten toivossa, ja moni Steelportin aktiviteetti jää nopeasti paitsioon vain, koska niiden suorittamisesta ei ole juuri mitään hyötyä.

Pyhien Yhteyteen

Edelliset ongelmat on kuitenkin sieltä pienemmästä päästä. Saints Rown kokonaisuus toimii, ja se on tärkeintä. Se on likainen, törkeä ja täysin epäkorrekti. Juuri oikealla tavalla. Saints Row on iskenyt kiilansa hienosti siihen rakoon, jota Grand Theft Auto ei koskaan edes aikonut täyttää. Tämä rako on niille jotka haluavat kevyempää viihdettä ja välitöntä vapautta ilman turhia jaaritteluja, yhdessä tai yksin.

Saints Row sisältää auttavan co-op moodin, sekä eräänlaisen horde-moodin, jossa taistellaan aalto aallon perään niin zombeja, alastomia nunnia kuin furryja vastaan sekalaisilla aseilla. Tämä on tervetullutta vaihtelua päätarinaan, vaikkei jaksakaan viihdyttää muutamaa tuntia enempää. Co-op puolestaan päästää ystävät Steelportiin lietsomaan kaaosta, ja vaikka mikään ei muutukaan, tarinaa on hauska pelata myös kaverin kanssa.

Jos omistat hatun, jossa on mukava pitää kukkia pystyssä, tulet arpeutumaan ikuisesti Saints Rowsta. Ja ehkä juuri siksi myös tiukemman huumorintajun omaavien olisi edes hyvä kokeilla sitä. Saints Row murtaa joitakin muureja siitä, mitä saa tehdä ja mitä ei. Se pitää ymmärtää siinä kontekstissa, jossa useimmat b-luokan kauhuelokuvat ymmärretään. Korkeakulttuurista tässä ei ole kysymys, mutta hauskanpitomielessä Saints Row lunastaa paikkansa hiekkalaatikkopelien kärkipäässä, ja on oiva vaihtoehto jokaiselle Grand Theft Auton synkistelyyn kyllästyneille.

Heikki Takala